Päivä 13296

Koska missasin pikkujoulut, viime tyhystä on vierähtänyt pitkä aika. Mukava jutella kaikkien kanssa vähän pidempään töiden ulkopuolella. Tai no, tuntuu taas siltä, että en ehdi jutella kaikkien kanssa riittävästi. Jotenkin juttua tulee niin paljon, että sitä riittää vieläkin enemmän. Mutta sitten iskee väsymys.

Miten tällaisestakin asiasta voi syntyä riittämättömyyden tunne?

Kofeiinia on edelleen puolen yön aikaan liikaa verenkierrossa, 139mg tarkalleen ottaen, kun 100mg on nukkumaanmenon raja. Jalat ovat vetelänä sosiaalisuuden ja kofeiinin synnyttämästä jälkiahdistuksesta ja päässä vilisee ajatukset siitä, mitä tuli puhuttua. Miksi ylianalysoin ja poden morkkista, vaikka en edes käytä alkoholia? Ja vaikka en ole sanonut mitään typerää?

Perjantai päättyy hyvin, keskivertoa parempi fiilis. Minun pitäisi olla tyytyväinen ja helpottunut, mutta olo on rauhaton ja keskeneräinen. Viime aikoina on tapahtunut aivan liikaa ja on vaikea päästä vastoinkäymisten ja huolien yli. Hetken ehdin unohtaa murheeni muiden kanssa keskustellessa, mutta yksin ollessa kaikki tulee kerralla takaisin.

On edelleen äärimmäisen vaikeaa sietää keskeneräisyyttä. Vielä hankalampaa on saavuttaa onnistumisen tai onnellisuuden tunne. Eilen ehdin jo hetken nauttia ajoissa kotiin pääsemisestä ja rennosta vapaa-ajasta, mutta sitten tuli lisää huonoja uutisia.

Haluan takaisin ajan, jossa ei ollut isoja ongelmia. Haasteita toisaalta on jossain määrin ollut aina, mutta ei tässä mittakaavassa. Onneksi tänä vuonna ei sentään ole kukaan hengenvaarassa. Olen kuitenkin väsynyt jatkuvaan taisteluun.

Päivä kerrallaan, kun ei muu auta.

Paremmat ajat vielä kenties koittavat.