Päivä 13410

Sunnuntai. Herään alakuloisena. Lähdemme vaimon kanssa perinteisille sunnuntaikahvitreffeille. Aurinko paistaa. Lämpimät kelit jatkuvat. Laitan päälleni kevyet kangasshortsit ja uuden Hypocrisyn t-paidan, jonka selkämyksessä lukee ”Death metal from the abyss EST 1991”.

Kun kahvia on kupissa, pohdiskelen. Sitten avaan suuni. Sana toisensa jälkeen. Tunteita ja syvällisyyksiä, mitäs muutakaan. Jääköön osa aiheista julkisen ruodinnan ulkopuolelle. Kun molemmilla valuu kyyneleet silmistä, kahvilan soittolistalta lähtee soimaan R.E.M.:n hitti vuodelta 1992, Everybody Hurts.

Well, everybody hurts sometimes
Everybody cries
Everybody hurts, sometimes

Sen verran merkillinen sattuma, että heti itkun jälkeen kumpaakin alkaa naurattamaan.

Kaikkea on koettu, mutta kaikesta myös selvitään. Tärkeintä on avoimuus ja toisen tukeminen, hyvässä ja pahassa.

Eniten ahdistaa ihmiset. Sosiaalisia tilanteita ja ulos lähtemistä on hankala harjoitella, kun ei kiinnostaisi yhtään. ”Vihaan ihmisiä” toteamukseen on helppo liittää perään ”kyllä, myös itseäni”. Nihilismi on ihanaa, kun ei tarvitse välittää, mutta se iso ristiriita siinä onkin, että sen verran välittää kuitenkin, että kehittää itselleen kognitiivisen dissonanssin. Mikään ei voi koskaan olla täydellistä, eikä pidäkään olla.

Täytyy jatkaa pysymistä omassa kuplassaan.

Ei tässäkään ollut taaskaan mitään järkeä. Jatkakaa…