Päivä 13647

Kolmas migreenipäivä. Lääkitys väsyttää sen verran, että pakko ottaa päiväunet. En yleensä nuku päiväunia, koska en oikein nukahda helposti. Ihmettelen heitä, jotka pystyvät ottamaan ”10 minuutin power-napin”, kun itse hädin tuskin saan silmät kiinni tuossa ajassa. Mutta tänään nukahdan nopeasti iltapäivällä. Kipuilu ja kropan ylikuormittuminen sammuttaa koneiston helposti.

Seitsemän maissa elävien kirjoihin, kivut ovat poissa ja pienen tuhnuisuuden jälkeen piristyn hieman. En muista milloin viimeksi olisi ollut näin pitkä putki, eli kolmatta päivää jatkunut ja jatkunut yön yli seuraavaan päivään kohtaus niin, että postdromea seuraa seuraava kohtaus. Uskon, että tässä tämä on, nyt kun on levätty, nukuttu, ruokailtu ja toivuttu.

Hyvät ajatukset pyörivät vielä mielessä eilisen virkistyspäivän jäljiltä. Ulkopuolisen suusta kuulee jotenkin eri tavalla siitä, mitä ollaan yhdessä saavutettu. Joitakin omia observaatioita painui myös mieleen. Esimerkiksi rakas yhtiökumppanini totesi, että en enää vatvo asioita niin paljon tai harmittele jatkuvasti sitä mitä pitäisi tehdä. Se on totta. Olen jollain tavalla oppinut keskittymään tähän hetkeen ja menemään sen mukaan mikä milloinkin kiinnostaa.

En myöskään enää odota ”sitten kun” jotain tapahtuu tai jokin tietty vaihe on ohitse. Koska uusi vaihe tulee jos on tullakseen ja jää tulematta, jos niin ei ole tarkoitus. Näin on hyvä ja kaikki tästä eteenpäin on plussaa. Vastoinkäymisetkään eivät tunnu enää niin pahalta, kun on kokenut jotain pahempaa ja päässyt siitä yli.

Hassua kyllä, joskus jopa migreeni romutti minut totaalisesti, myös henkisesti. Nyt kolmesta kohtauksesta putkeen selvinneenä tuntuu, että olen taas supermies. Olen rautaa, saatana.

Nihilismi, nykyhetki, memento mori. Näin sitä mennään, eikä toistaiseksi mikään voi minua pysäyttää.