Oli jo aikakin

Tänään alkoi loppuviikon kestävä miniloma, ja hyvä niin. Siinä vaiheessa kun oma kolmevuotias tytär sanoo ”kiitos isi kun tulit kotiin” alkaa huolestuttamaan toden teolla. Olen ollut tällä viikolla joka päivä ylitöissä, parina päivänä venynyt iltaseitsemään saakka. Vikahan ei suoranaisesti ole minussa, mutta työntekotavoissanikin on parantamisen varaa. Olen huono aikatauluttamaan ja arvioimaan kulunutta aikaa, mutta sen lisäksi olen myös ehkä liian tunnollinen ja ”ahkera”. Teen kaiken loppuun asti minkä aloitan. Saan siitä mielenrauhan. Pitäisi osata olla jämptimpi ja osata vetää rajoja. Mutta opettelen.

Työt ovat sujuneet ihan hyvin, mutta työn ja arjen tasapaino on uhkaavasti häilynyt. Aioinkin nyt petrata ja onneksi olenkin loppuviikon pois työnteosta. Osasin jopa kerrankin ottaa sähköposti-ilmoitukset puhelimesta pois päältä ja laittaa lomavastaajan päälle. Toivottavasti ei tule silti vilkuiltua meilejä. Mikä minua vaivaa?

Huomisen vietän kotona, ja toivottavasti saan levättyäkin. Perjantaina lähdemme äitini luokse Hyvinkäälle, tosin itse pyörin suurimman osan ajasta Steelfestillä. Festareiden ajan Lotta viettää laatuaikaa mummonsa kanssa ja vaimo käy Espoossa tapaamassa kavereita.

Siinäpä se. On hassua, että elämään ei nyt tämän kummempia kuulu. Jos kysyisit minulta mitä minulle kuuluu, vastaisin sen enempää miettimättä ”ei kummempia, aika menee töissä ja kotona perheen kanssa” ja se on totuus. Itse asiassa vähän harmittaa kun kaikki junnaa tavallaan paikallaan. Joka päivä on buukattu täyteen. Siksi toivonkin että nyt lomalla ehdin tyhjentää päätä, olla ajattelematta aikaa ja kiireitä, olla vain, nollata täysin. Se on tavoite. Nyt huokaisen syvään ja siirrän ajatukset muualle hetkeksi. Tästä on hyvä aloittaa palautuminen.