Möykky

On täysin hiljaista. Olen lahjonut lapset pihalle jäätelörahalla. Tarvitsen hetken omassa rauhassa ja tylsistynyt poikani saa tekemistä, win-win. Makaan riippumatossa silmät kiinni. Aurinko hyväilee kasvojani. Kyyneleet valuvat poskea pitkin. Ahdistaa niin, että rintaa puristaa. Itkeminen helpottaa.

En tiedä mikä on. Tänään on ahdistanut aamusta asti vietävästi. Päivä on kaikin puolin mukava, mikään ei ole pielessä. Ehkä se on aamukahvin sisältävä kofeiini, tai triggeröivät keskustelunaiheet. Ehkä sille ei ole syytä, kuten tavallista. Minä ja minun pääni. Miksi itken, vaikka syytä ei ole? Aivan vitun absurdia.

Hengitän pinnallisesti. En oikein saa ajatuksistani tolkkua. Teen hienoja juttuja nettiin, mutta en oikein osaa nauttia niistä. En taas tiedä mitä tämä on. Erityisherkkyyttä ja ahdistuneisuushäiriöisen arkea vain. Loma-aikaan ahdistuu herkemmin, koska tekeminen ei ole niin intensiviistä, ei pääse unohtamaan olojaan. Itsensä ja ahdistuksensa kanssa oleminen on hankalaa. Mutta mitkään päihteet eivät ole vaihtoehto, niiden kanssa vasta tukalaa olisikin. Onneksi olen täysraitis.

Maatessani riippumatossa, ajantaju katoaa. Noustessani ylös, ahdistus ei kaikkoa, mutta makoilu ilman laitteita helpottaa.

Nousen ylös. Paniikki iskee. Tärisen ja tärisen, ajantaju katoaa. Otan kynän käteen ja alan piirtämään Möykkyä.

Mustekynä on huono piirtämiseen, mutta saan Möykyn hyvin talteen. Hieman helpottaa taas. Akryylimaalaaminen voisi olla kiva harrastus näihin hetkiin. Saatan jopa ostaa värit ja telineen.

Tätä kirjoittaessa ahdistaa yhä edelleen. Mutta tiedän, että se menee ohi. Se aina menee ohi, kunnes tulee takaisin.

Hetki kerrallaan.