Muistojen matka

Vuoden viimeinen työpäivä lusittu ajoissa. Kolmelta juteltiin koko työporukan kanssa, toivotettiin joulut ja heipat ja lähdettiin lomille lompsis. Jotenkin huojentavaa, että kaikki hässäkkä on nyt hetken takanapäin. Minusta tuntuu, että loma tulee tuntumaan jopa lyhyeltä, mutta aion elää hetkessä ja päivän kerrallaan, jotta saisin sen tuntumaan edes vähän pidemmältä.

Lähdin Pandan tehtaanmyymälään hakemaan pari konvehtirasiaa, sillä kaikki bättre folk -rasiat olivat lähikaupasta loppuneet. Paluumatkalla huomaan linja-auton numero kolme nököttävän tehtaanmyymälän lähistöllä olevalla pysäkillä. Astun linkkiin. Tuttu numero.

Olen elänyt koko lapsuuteni Asmalammella ja vaikka tiedän, että kolmonen kiertää pidemmän reitin, haluan nähdä miltä kotiseutuni Jyskä näyttää. Viimeksi suhasin tätä väliä viitisentoista vuotta sitten.

Maisemia katsellessani nostalgia ja eräänlainen suru puskee pintaan, kun valkenee tieto siitä, että kaikki on katoavaista. Lapsuuden kotiani ei enää ole, eikä liioin isääni, joka siinä olisi viimeiset elinvuotensa asustellut. Asmalammen mutkaan on vedetty kokonaan uusi katu ja linja-auto ei enää kiertele idyllisiä pikkuteitä, vaan Sulunperän sähkövoimalan takaa. Eskin kioskin tontti on tyhjä, siihen on istutettu puita. Parikymmentä vuotta sitten aurinko paistoi ja kävimme ostamassa Eskolta jäätelöä uintireissujen jälkeen. Muistot tulvivat. Entistä ei enää ole.

Linja-auto pysähtyy. Muistot ovat ikuisia, mutta nykyhetki on ainoa mitä meillä todella on.