Lokikirja

Veera täyttää 40 vuotta. Aika rientää. Vien hänet syömään ravintolaan ja lahjaksi annan muunmuassa omaa aikaani. On jotenkin mukavaa, että voi olla kerrankin näin stressitöntä. Minulla on jonkinlainen lahja-trauma. Näistäkin on kiva voida puhua puolison kanssa avoimesti, kuten kaikesta muustakin. Ei aina tarvitse kalliita lahjoja, kuten viime vuonna. Vaikuttaa siltä, että lahjani ovat tänäkin vuonna mieluisia. Tärkeintä on, että kokemus kohtaa odotuksia.

Tänään on todella vilkas päivä. Ei ehdi hetkeäkään suoda tilaa omille ajatuksilleen. En ymmärrä miten olen edes valveilla, väsymys painaa ohimoa vasten. Silti jaksan vielä koodatakin. Hullua. Koneisto ei pysähdy.

PS. Lupasin olla ahdistumatta. Täytin lupaukseni. Näköjään asian voi joskus myös ”päättää”. 1/7 päivä ilman isompaa ahdistusta. Rock!

Tänään ei ole oikein intoa kirjoitella mitään. Pohdin lähinnä vanhenemista. Onko siinä itua, että tekee hemmetisti asioita, joilla ei loppujenlopuksi edistä muuta kuin pärjäämistä arjessa, tienaamisen muodossa? Miksiköhän rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta jos ei ole kumpaakaan, elämä ei maistu millekään?

Liian paljon kysymyksiä.

Lopetan miettimisen. Lupasin, että en ahdistu huomenna. Katsotaan voiko moista lupausta pitää.

Avoimuus auttaa.

🤞

Kolmas migreeni viikon sisään ei hirveästi mieltä ylennä. Tällä kertaa herään järkyttävään jysäriin heti maanantaina. Onneksi ajoissa ennen töitä, niin ei mene työaamu pilalle. Paitsi meneehän se kuitenkin. Vaimoni puhelimeen soitetaan. Ärsyttää tilanteet, joissa viranomaiset eivät lue tietoja tarpeeksi, joka johtaa kuurolle soittamiseen.

Aamu on muutenkin hieman kaoottinen, sillä postdromesekavuuteni keskellä huoltomies huoltaa vessaamme. Puhun puhelimessa kesken videopalaverin. Puhelun aikana äänilähtö on unohtunut puhelimeeni, joka on peiton alla. Tajuan vasta liian myöhään, että ääneni toiselle puolelle ei lähdekään Maciltani.

Loppupeleissä maanantai on työtehon suhteen ihan hyvä päivä. Pääkoppa ei ole ihan kunnossa, mutta ei se mitään. Toivon vain, ettei näistä migreeneistä tule päivittäinen juttu.

Laitan villasukat jalkaan. On sunnuntai, 26. huhtikuuta. Lumet ovat sulaneet. Jäljellä on jäätävä tuuli. Iltaa kohden pilkistää aurinko. Kyllä se kevät sieltä tulee.

Sunnuntaitreffeillä kahvilassa puheenaiheeksi muodostuvat tekoäly, tekniikka, lapset ja vanheneminen. Totean, että identiteettiin vaikuttava iso muutos, pojan diagnoosi, yrityksen asiat ja monet muut ovat tapahtuneet liian lyhyen aikaikkunan sisällä. Ehkä sekin rasittaa. Selitän asian kuin vuoden 2013 surullisenkuuluisa dissosiaationi, mutta vain noin 30%. Hyvätkin asiat kuormittavat.

Päätän jo ajoissa, että en tee mitään kovin raskasta tänään. Energiat ovat vähissä. Silti juoksen yli 11 kilometriä matolla… Mikä minua vaivaa?

Loppuilta iisisti.

Saapuu taka-taka-taka-taka-taka-takatalvi. Luulin kinosten jo vihdoin sulaneen ja valon auringosta tuoneen elämän lahjaksi luoduilleen. Ei luulo tiedon väärtinä voi olla omillaan, kun taka-taka-takatalvi kiroiksi on tullut päälle maan. Näin laulaa Mokoman Marko Annala. Tietää, mistä laulaa, nimittäin tänään sataa Jyväskylässäkin lunta.

Rebound-migreeniä pukkaa, ei voi mitään. Lääke onneksi vie kivun mennessään. Nämä viikonloput ovat välillä aika erikoisia, kun kroppa ”lepää” omalla tavallaan. Kaikki vaivat iskevät sillon, kun koskuille on aikaa ja tilaa.

En minä aivan kunnossa ole, mutta en ole myöskään mikään kuolemansairas. Yritän muistaa kuitenkin isäni opit, että en vähättelisi olojani. Keho- ja mieliyhteys kun on kuitenkin nyt jostain syystä kateissa.

Tytär stressaa sormeeseen tulleesta haavasta. Hän on aina pelännyt verta ja haavoja. 17-vuotias, mutta aina minun oma vauvani.

Onneksi saa levätä.