Päivä 13282

Oi päivä, sinä kiitävä heijastus, joka et pysähdy hetkeäkään, vaan pakenet kuin tuuli kevättalven ylitse. En muista, milloin viimeksi näin taivaan valon kunnolla; kynäni ja koneeni äärellä vajoan, ja aika, tuo kavala ketku, katoaa kuin usva metsän siimekseen.

Kello käy, mutta en kuule. Sanat ja lauseet, jotka näppäimistöllä taon, soljuivat kuin virta, eikä järkeni ole enää minussa. Kun viimein nostan katseeni, päivä on jo kallistumassa iltaan, mutta kiireen henki viipyilee vieläkin varjona perässäni.

Mutta oi, kuinka mieli kirkastuu, kun poikani kanssa astelemme matkakeskuksen hämärissä holveissa kohti karkkikauppaa. Hän, pieni ja viisas, tarttuu käteeni, ja yhdessä valitsemme makeita herkkuja matkamme varalle – kuin muinaiset vaeltajat eväitä ennen pitkää taivalta. Karkit putoavat pussiin kuin kevään ensimmäiset sadepisarat, ja ilo asettuu vihdoin sydämeen raskaan viikon ahertamisen jälkeen.

Ja niin, linja-autolla hurautamme kohti maaseudun hiljaisuutta, sinne, jossa äitini koti, ainoa jäljellä oleva mummola, meitä jo odottaa. Automobiilin nimi OnniBus enteilee jostain onnea muistuttavasta. Matka halki peltojen, joiden yllä ilta-aurinko hehkuu kuin hiipuva tuli, saa ajatukseni viimein irtautumaan arjen kahleista. Poikani väsyneet silmät loistavat, kun hän katselee ikkunasta maailman kauneutta, ja minä, väsynyt mutta kiitollinen, annan rauhan laskeutua ylitseni.

Perillä mummolassa odottaa lämmin syli, tuvan tuttu tuoksu, muistot lapsuuden kodista, vaikka rakennus ei olekaan enää ollenkaan sama. Jotain tuttua, jotain turvallista. Äiti. Äitini hymyilee ovella, ja hetkeksi kaikki kiire unohtuu: olemme turvassa, kuin majassa myrskyltä suojassa.

Oi, jospa voisin sitoa ajan kuin nauhan ja kätkeä taskuuni, säästää hetket näitä varten – sillä tänään ymmärrän taas, että elämän kauneus löytyy, kun kunnolla pysähtyy.