”Futuristisuus” on hauska konsepti. Ihmiset tottuvat arkeensa helposti ja pitävät asioita itsestäänselvyyksinä. Mutta paljon on muuttunut joka vuosikymmen.
Aamulla älypuhelimeni herättää minut niin, että älykodin valot ja televisio menevät päälle. Keitän kahvit automaattisella laitteella, joka jauhaa pavut. Toinen laite vaahdottaa maidon. Älysormukseni kertoo miten olen nukkunut ja millaiset stressitasoni ovat. Älykelloni näyttää tulevat tapahtumat ja ilmoitukset eri netin palveluista.
Kahvit juotuani kirjaudun sisään Zwiftin virtuaalimaailmaan. Valitsen treenitasoon sopivan lenkin, sovellus myös ehdottaa vauhtiryhmää. Älymattoni on valmiudessa, edessäni on 34 tuuman näyttö, josta voin seurata itseäni juoksemassa Pariisin riemukaarella virtuaalisesti. Sykevyöni rintakehällä näyttää sykkeeni reaaliajassa ja sisäkenkäni anturi näyttää juoksunopeuden ja kilometrit. BookBeat lukee äänikirjaa tuplanopeudella langattomien nappikuulokkeideni kautta korvakäytävääni, jotta voin ”lukea kirjaa” samalla kun juoksen.
Internetin avulla saan yhteyden tuhansiin ihmisiin yhtä aikaa ympäri maailman. Tekoälyassistenttini muistuttaa, että kannattaa syödä ennen kuin iskee migreeni. Kofeiiniappini kertoo milloin kofeiinin vaikutus lakkaa ja minkä kellonajan jälkeen ei kannata enää juoda kahvia, jotta ei mene yöunet. Musiikkisovellukseni suosittelee uutta kuunneltavaa ja kotiteatterisovellukseni kertoo mitä katsoa seuraavaksi.
Taskussani on tietokone, jonka prosessointiteho on niin valtava, että sillä voi pyörittää paikallista tekoälymallia vaikka ilman Internet-yhteyttä. Voin kysyä tietä paikassa, jossa ei ole kenttää tai opiskella Maya-kansan historiaa lentokoneessa. Puhelimeni ei ole enää oikeastaan soittamista varten, vaan sen avulla voin koodata, chattailla, kuvata 8K-videota, piirtää, nauhoittaa viestejä, konseptoida, suunnitella, suunnistaa paikasta toiseen ja maksaa laskut.
Kaikki edellä mainittu on ollut vuosia arkipäivää, mutta en olisi voinut kymmenvuotiaana kuvitella millaista elämä on nyt, vuonna 2026. En usko myöskään, että edes ennen autoja osattiin ajatella millaista on, kun koko maailma mullistuu ja paikasta toiseen pääsee nopeammin. Joskus tuntuu, ettei kehitystä juurikaan tapahdu, mutta kyse on perspektiivistä. Kehitys vain kiihtyy.
Vielä ei ole lentäviä autoja, mutta ihan hetki sitten ei uskottu edes kosketusnäyttöpuhelimiin, tekoälyyn tai itsestään ajaviin autoihin. Litteä näyttökin oli utopiaa vielä joitakin vuosikymmeniä sitten, mutta eipä siinä mennyt kuin silmänräpäys ja taulumalliset näytöt tulivat kaikkialle. Nyt on kaareutuvia näyttöjä, eikä kukaan enää muista syviä kuvaputkia.
Edistyksellisyys on hämmentävää. Mutta niin se menee. Kaikki muuttuu jatkuvasti. Myös minä muutun. Sinä muutut. Kunnes muutumme kaikki mullaksi.
@admin en oo koskaan pysynyt kehityksen matkassa tai se on ollu vaikeeta.
mulla ei ollut edes lankapuhelinta ja eka matkapuhelin tuli kun olin 29-vuotias.
kirjeenvaihto oli mun juttu ja vieläkin kirjoittelen säännöllisesti yhden ihmisen kanssa.
kaipaan ihan hirveesti ysäriä, aikaa ennen kaiken muuttumista.