Lokikirja

Keskiviikko. Vähän duunia, yllättävän paljon tänään palvelimia ja aspaa – hämmentävää. Jaa niin, lomalla piti olla? Ei vielä ainakaan ole lomafiilis. Ei pysty oikein täysin irroittautumaan. Edes juokseminen välissä ei auta. Kesken matkan tulee muuten vastaan katollaan oleva rekka.

Tänään ahdistus on ollut tapissa paristakin eri syystä. En oikein mahda sille mitään, että tietyt tilanteet pistävät kädet tärisemään.

Black metal soimaan täysiä ja FUCK YOU ALL?, kuten tyttäreni hupparissa lukee… (arvaa vaan, juteltiinko tästä hankinnasta – vissiin lahja, mutta silti…)

16 vuotta naimisissa, 17 vuotta yhdessä Veeran kanssa. Tämän vuoden hääpäivänä ei ole reissuja tai mitään ihmeellistä, mutta päätämme mennä syömään Bella Romaan. Artesaanipizzat, totta kai, San Pellegrinon veriappelsiinia janojuomaksi.

Tämä vuosi on ollut rankka ja tulee vielä olemaankin. Henkinen väsymys on molemmilla valtava. Olisi juhlan päivä, mutta ei oikein ole viime vuosien tapaan jaksamista mihinkään. Onneksi ei tarvitse ollakaan.

Ainoa asia mikä on varmaa: Minä rakastan sinua Veera 💕

On hämmentävää, miten ihminen elää menneisyydessä tai murehtii tulevaisuudesta. Emme osaa asettua tähän hetkeen. Ja miten voisimmekaan, kun olemme liian itsetietoisia, ajattelevia olentoja? Murehdimme ja päivittelemme sitä miten asiat ovat menneet ja miten ne voisivat tulla menemään, kun kumpikin suunta on vielä saavuttamattomissa.

Olen hölöttänyt hetkeen keskittymisestä vaikka kuinka paljon täälläkin lokin puolella, mutta en oikeasti handlaa vieläkään mindfulnessin perusperiaatteita. Aina kun jotain tapahtuu, perspektiivi kääntää pään väkisin peilaamaan asioita itseensä. Mitä jos -ajatuksille ei saisi antaa valtaa, sillä ne ovat vain hulluja ideoita erilaisista skenaarioista.

On aika katsoa kuolinkalenteria ja muistuttaa itseään Senecan sanoin: ”Kyse ei ole siitä, että meillä olisi lyhyt elinaika, vaan siitä, että tuhlaamme suurimman osan siitä. Elämä on tarpeeksi pitkä ja aikaa on ruhtinaallisesti, etenkin kun käytämme sen oikein.”

Vasta tänään tuntuu ensimmäiseltä ”kunnon” kesälomapäivältä. Tsekkailen huvikseni päiväkirjastani mitä tein viime vuonna. Näköjään pelasin, koodasin ja lenkkeilin. Tätä varmaan aion tehdä tänäkin vuonna.

Täytyy opetella olemaan. Stressi pois. Nyt on loma.

Liian vähän unta, mutta lähden vaimon tueksi matkalle hänen kotikaupunkiinsa. Se tietää autossa istumista koko päivän aamusta iltaan, sillä määränpää on kaukana pohjoisessa ja meno-paluu ei ole reissuna ihan mikään kulman takana kääntyminen.

Väsyttää henkisesti ja fyysisesti koko päivän, mutta nämä asiat eivät ole sellaisia, joiden suhteen voisi päättää. Elämän ja kuoleman asiat eivät katso kelloa.

Välillä mietin, että onko elämä kolmekymppisenä ja sen jälkeen vain sitä, että seuraillaan yksitellen kun porukkaa putoaa pois, vai olisiko tämän elämänvaiheen tarkoitus tulla vasta myöhemmin ja omalle kohdalle käynyt vaan paska mäihä. Miten sitä voi pitää itsensä järjissään, kun koko ajan kohtalo muistuttaa, että koita nyt perkele relata, kun sinä saatat olla vuorossa seuraavana. On hankalaa keskittyä nauttimaan tästä hetkestä, kun on koko ajan jokin kriisi selvitettävänä.

Ihmiset sanovat, että älä elä ”sitten kun” -elämää, vaan elä nyt. Se on helppo sanoa silloin kun koko päivä ei mene ajoneuvossa istuessa. Jos olisin vaikka itse kupsahtanut kesken lauantaita, tuo päivä ei välttämättä olisi ollut sellainen, että olisin ajatellut että ”voi juku miten kiva viimeinen elon päivä”.

On tässä hyvääkin. Moni mysteeri ratkesi ja erityisesti muutama henkinen lukko on nyt avattu. Aste asteelta meidän perhe toipuu. Asiat eivät tapahdu heti. ”Sitten kun” on juuri nyt pakollinen paha.