Lokikirja

Huonosti nukutun yön jälkeen seuraava päivä on selviytymistaistelua. Mutta päivätavoitteissa on pysytty. Siitä todisteena tämä kirjoitus.

Ahdistuksen vallatessa mielen, tulee olo, että olisi parempi luovuttaa ja antaa olla. Haistattaa ja poistua paikalta. Jättää leikki kesken. Hermostua, pillastua ja pistää kaikki paskaksi. Matalaksi. Sanoa itselleen, että ei ole mitään menetettävää. Vaihtaa maisemaa. Unohtaa kaikki tähän asti koettu. Mutta sitten herään, palaan tilanteeseen ja todellisuuteen kuin elokuvan kohtauksessa, nyökyttelen ja otan faktat käteeni, totean lakonisesti ja siirryn eteenpäin. Viiliä pyttyyn. Jäitä hattuun. Sanon sanottavani. Olen olevuuteni. Unohdan egoni. Pitkämielisyyteni ottaa vallan, kuten kuuluukin. Kai.

Minäminä-logikirja kyllästyttää, mutta minun valtakuntani tämä onkin. Ja niin pitääkin. Se viimeinen etappi, jonne ulostan ajatukseni. Terve itsetunto lienee sellainen, ettei jatkuvasti koe huonoa omatuntoa omasta tekemisestä tai itsestään puhumisesta, mutta ei myöskään nosta itseään tarpeettomasti esille. Olen vielä vähän liikaa toista ääripäätä. Jotain keskeltä pitäisi pyrkiä olemaan. Jos jotain, niin pyrin aina olemaan kaikkia kohtaan kunnioittava. Tuskin siitä on ainakaan haittaa. Vielä pitäisi opetella olemaan kunnioittava itse itseäni kohtaan.

Olen viime aikoina oppinut ruuvaamaan rajojani ja sanomaan kenties ensimmäisiä kertoja elämässäni hienovaraisesti ei. En aio enää ajatella ensin muita ja sitten vasta itseäni. Asettelun on käännyttävä toisin päin, koska palvelemalla itseäni voin kaikista parhaiten myös ottaa huomioon muut. Se on jännä, miten tätä ei aiemmin nähnyt näin. Ja turpa kiinni ego siellä, en puhu nyt itseni nostamisesta. Tiedän paikkani ja mikä minulle kuuluu. En koskaan mielestäni vaadi mitään mahdottomia. Olen aina nöyrtynyt ja lytännyt itseäni. Nykyään uskallan olla minä. Uskallan osata, olla ylpeä, rakastaa, sanoa ja elää. Jos se on väärin, en tiedä mikä on oikein.

Ei on uusi kyllä. Kyllä itselleni, ja sitä kautta muille.

Taas on maanantai. Ihan pirun harmaata ja kylmää, niin ulkona kuin pään sisälläkin. Työpäivä sujuu sentään siihen nähden ihan hyvin.

Kevätväsymystä on ilmassa.

Harmaa ja ikävystyttävä päivä. Huhtikuun 23. ja sataa lunta. Juoksulenkillä ei silti tule vilu, kun juoksee kovaa. Vajaan tunnin lenkki tuntuu hyvältä. Lähes 30 kilometriä tällä viikolla, ei hassummin.

Nyt ei oikein nappaa mikään. En tiedä mitä teen seuraavaksi. Tunnekartasto-kirjassa sanotaan hienosti, että ihminen pakenee ahdistustaan fiktioon. Niin taidan tehdä nytkin.

Kaunis päivä, mutta en ole käynyt tänään ulkona. Sen sijaan pelaan Overwatchia. Testailen joitakin pianoplugineita, mutta varsinaisia sävellyspuuhia ei jatkettukaan tänään. Ja Lotan ääni on hieman poissa, ilmeisesti pientä flunssaa.

Boneless kanansiipiä. Lisää pelailua. Iskee jäätävä päänsärky. Olen juonut liian vähän vettä tänään. Kaksi Buranaa auttaa.

Ahdistusta. Kuolemanpelkoa. Memento mori, kyllä minun pitäisi tämä jo osata. Täytän CORE-OM-setit, jotta saan terapian jatkoasiat kuntoon. Nopeasti se aika rientää. Sekin hirvittää. Taas on se kylmä kalman tunne.

Istahdan sängylle. Kasvit on kasteltu. Aurinko laskee ja valaisee koko asunnon. Kaunista.

Ei ihan niin optimi lauantai kuin olisi voinut olla. Fiilikset heitelleet liikaa. Kaipaan tasaisempaa.

Nyt luen kirjaa.