Lokikirja

Nukun yli kahdeksan tuntia, mutta olen silti armottoman väsynyt aamulla. Lenkille ei tule lähdettyä, sen sijaan syön hitaasti aamupalan ja lähden lompsimaan toimistolle. Päivä on aurinkoinen, fiilis tasapaksu.

Toimistolla on jälleen mukavaa, kaikki ovat hyvällä fiiliksellä. Myyntipalaverikin sujuu hienosti. Päivä menee nopeasti, kun on palaveria toisensa perään. Saan paljon aikaan, vaikka tuntuu, että mitään ei mukamas taas kerkiä.

Kuuden maissa kotiin ja rentoilemaan. Perjantaina tehtävälistan tyhjennettyään on onnistunut fiilis.

Lotta kysyy milloin tehdään niitä biisejä. En jaksaisi, mutta sanon silti, että vaikka heti, jos kasaat mikin. Ja onpas meillä hauskaa monta tuntia. Saamme vain murto-osan ensimmäisestä kappaleesta aloitettua, mutta se ei haittaa. On mukavaa tehdä musiikkia yhdessä. Muusikko ja tuottaja. Pro-meininki. Huomenna jatkuu.

Repaleinen päivä, mutta saan silti paljon aikaan. Kerrankin lopetan työt viideltä. Lähden heti työpäivän jälkeen juoksulenkille. 15 kilometriä shortseissa ja t-paidassa, jalka tuntuu kevyeltä. Kesä on täällä.

Parempi päivä. Enimmäkseen ei ahdista. Liian pitkä työpäivä, mutta minkäs teet, kun päivä on täynnä tapaamisia. Haluaisin hieman avautua tähän siitä miten tämän kaupungin eräässä koulussa suhtaudutaan koulukiusamiseen, mutta taidan jättää välistä, etten anna liikaa tuntomerkkejä. Suututtaa liikaa. Kyllästyttää. Syke nousee ja ahdistus kasvaa, kun edes mietin tätä. Antaa olla.

Huomenna terapia ja kaksi palaveria, joista toinen siirtyi tiistailta. Tuolloin yksinkertaisesti unohdin flow-tilassani. Tänään puolen päivän aikaan huomaan, että Macin kalenterini ilmoitukset ovat pois päältä. Eipä ihmekään, että on joskus mennyt ohi, kun ovat puhtaasti muistin varassa.

Välillä tuntuu, että päivät rullaavat työn ja väsymyksen välissä. Tätäkö tämä on? Onko muuta? Saisinpa olla vuorilla kirjoittamassa kirjaa. Tai rannalla miettimättä bisneksiä. Ehkä ne ajat koittavat vielä. Toivottavasti elän sinne asti.

Miksi kaikkea hyvää pitää odottaa? Miksi asioita ei tapahtuisi kerrankin vähän nopeammin? Toisaalta, nyt elän aika hienoa aikaa ja asiat todella nopeutuvat. Ehkä kitkuttelun ajat ovat vihdoin takanapäin.

Tekisi mieli pyyhkiä edelliset rivit tyhjäksi. Mutta antaapa olla.

Haluaisin jakaa ajatuksiani, mutta tuntuu siltä, että kaikki on turhaa. Ehkä tämä kiteyttää paremmin kuin mitä nyt jaksan kirjoittaa.

Nämä on niitä maanantaita, kun pää on niin tiltissä, että on ihan turha miettiä sen kummempia aforismeja. Koko porukka taas töissä, kaksi palaveria, yksi kehityskeskustelu, yksi puhelu asiakkaalle ja loppupäivä silkkaa selviytymistä.

Katsotaan huomenna uudestaan.