Lokikirja

Kylmä päivä. Ylös, ulos ja pakkaseen. Syön aamupalan. Meet-palaveri. Ulos kävelylle. Kävelen ja kuuntelen äänikirjaa. Vien puhelimeni jälleen Fonumiin. Tämä on kolmas kerta. Viimeksi vietyäni sanoivat, ettei ole aikaa ottaa huoltoon, vaikka soitin etukäteen ja olisi pitänyt olla. Ajanvarausta ei voi tehdä, koska palvelu on ”puhelin kuntoon tunnissa”. Kaunis ajatus, mutta toimii oikeastaan tarkoitustaan vastaan. Aina on ruuhkaa ja on tuurista kiinni, saako palvelua vai ei.

Nyt saan puhelimen kuitenkin huoltoon, koska olen ensimmäisenä paikalla. Menen tuttuun tapaan Espresso Houseen, laitteetta. Tilaan kahvin, jota joudun taas selittämään, koska olen kaavoihin kangistunut ja hankala asiakas, joka tilaa Latte Infernoa, jota ei ole ollut vuosikausiin virallisella listalla. Kahvi on kuin Latte, mutta nelinkertaisella espressoannoksella.

Kahvin saatuani menen istumaan mukavaan nojatuoliin ja avaan kirjan, joka kertoo dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Uppoudun kirjaan puolisen tuntia ja sitten huomaan katoavani ajatuksiini. Tällainen istuminen on mukavaa. Työt saavat hetken odottaa.

Mieleeni tulee aiemmin kirjoittamani kirja-arvio kirjasta ”Tänään olen elossa”.

Tänään olen elossa. Kirja muistuttaa jo nimensä puolesta siitä, mihin pitäisi elämässä keskittyä, eli tähän hetkeen, tähän päivään, hyvään elämään. Hintsa eli itse eri tavoin kuin opetti, ”sitten kun”-elämää. Sitä me muutkin elämme, ihminen kun haluaa sulkea vääjäämättömän pois elämästään. Olisi parempi edes yrittää keskittyä tärkeisiin asioihin kuin lykätä niitä aina vain tuonnemmaksi. Helpommin sanottu kuin tehty.

Kirja on äärimmäisen ajatuksia herättävä. Vaikka aihe on vaikea, se säilyttää tietynlaisen positiivisen opetuksen siitä, että tärkeintä on kontrolloida omaa elämäänsä ja elää omin ehdoin, ei muiden. Hintsa oli hieno mies, paljon hyviä ajatuksia.

Voittamisen Anatomian ”jatko-osaksi” teosta ei voi kutsua, koska kirja on täysin erilainen, päiväkirjatyylinen kooste Hintsan syöpäkertomuksesta. Kiinnostuin kirjasta, koska kirjoitan itse päiväkirjaa ja kuolemaa lähellä olevat ajatukset kiehtovat minua. Laitoin kirjan heti lukuun Voittamisen Anatomian jälkeen, joten alkupätkässä on siksi hieman toistoa.

Kirja kiinnostaa minua myös, koska Hintsa muistuttaa henkilönä omasta isästäni, joka uskoi samoihin asioihin ja ajatteli samoin sairastaessaan syöpää ja lopulta kuollessaan siihen. Yhtäläisyyksiä on paljon. Missio taisi jäädä vain isäni ja Hintsan ja Jumalan väliseksi asiaksi, sillä se ei yleisölle tälläkään kertaa auennut. Joskus haluaisin vastauksen siihen, miksi Jumalan tiet ovat aina tutkimattomat ja kaikki on aina niin mysteeristä ja mutkan kautta. Ehkä asia selviää minulle itsellenikin sitten kun loppu on lähellä.

Kirja on hyvin arkinen ja kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi kiinnostaa näin paljon. Siinä on kuitenkin jotain mystiikkaa, josta pidän. Mukaansatempaava tarina sairaudesta ja isosta ihmisestä. Surullisesta ja koskettavasta lopusta huolimatta jättää positiivisen ilmapiirin kansien sulkeutuessa. Kiitos Aki.

Hintsan core-ajattelun kolme kysymystä piipahtavat mielessäni: Tiedätkö kuka olet? Tiedätkö mitä haluat? Hallitsetko omaa elämääsi?

En koe eläväni ”sitten kun” -elämää, vaikka osa haaveilemistani asioista odottaakin varallisuuden kasvamista.

Olen oikeastaan aika tyytyväinen siihen missä tällä hetkellä olen elämässäni.

Näistä ajatuksista pitäisi kirjoittaa pidempi pohtiva teksti paremmalla ajalla.

94 push-ilmoitusta päästävät häiritsevän äänen kello 1:02. Avaan silmäni ja hetken ihmeteltyäni otan älypuhelimen kouraani. Acknowledged. Palvelinhälyt ovat lähteneet päälle, mutta ei se mitään ihmeellistä olekaan. Uusi järjestelmämme toimii vähän liiankin hyvin. Hienosäädän niin, että ainoastaan bisneskriittisistä asioista minut herätetään yöllä.

Olen mennyt nukkumaan jo ennen kymmentä, koska olen edellisiltana ollut poikkeuksellisen väsynyt. En tiedä mistä tämä viime päivien laskusuuntainen trendi johtuu. Töissä menee hyvin.

Tänään väsyttää poikkeuksellisen paljon, mutta se johtuu edeltävän yön yöunien katkeamisesta.

Vaimo pyytää saunaan, vaikka työt ovat vielä kesken. Päätän ottaa päivälöylyt ja jatkaa sen jälkeen hommia. Mukavaa vaihtelua. Etäily tuntuu hyvältä. Loppuviikko samalla kaavalla.

Testiin lähti Plausible. Haluan nähdä tarkempaa kävijädataa selkeämmässä käyttöliittymässä.

Tekemistä riittää. Mutta nyt se saa loppua, ainakin hetkeksi.

Käteni suuntaa älypuhelimen suuntaan. Sammutan herätyksen. Raotan silmiä, jotta näen kellon. Se on puoli seitsemän. On kuukauden ensimmäinen päivä.

Suljen silmäni uudelleen. Pidän silmiä kiinni, mutta kuulen television äänen. Kuuntelen, kun joku asiantuntija selittää koronpassin tehottomuudesta. Samalla mietin, mitenhän tästä jaksaa nousta ylös. Olen selvästi herännyt liian syvästä unesta.

Kampean itseni ylös. Katson unikäyrät ja totean, että väsymyksen syynä ei ole väärä univaihe heräämisen aikana, vaan liian vähäinen unimäärä muutenkin. Edellisiltana olenkin tweettaillut kronotyypistäni, joka on yhdentoista vuoden datan perusteella neljännen tyypin yökukkuja.

Pikakelaus: Aamutoimet, aamulenkki, aamupala, pikakävelyä toimistolle. Työpäivä kuluu nopeasti. Ennen kuin huomaankaan, on jo iltapäivä. Olen tehnyt vaikka mitä aina dokumentaatiosta koodiin ja palvelimiin. Yhdessä palaverissakin istuin hetken ajan speksaamassa asioita. Hyvin meni työpäivä. Pari flow-tilaakin koen tänään.

Kotona siivoilua äänikirjaa kuunnellen. Sitten vähän videopelejä. Poika raivostuu, kun pitää keskeyttää pelit ja lukea lukuläksy. Lukee läksyn lopulta äitinsä kanssa, koska ”isi on tyhmä idiootti”. Teini-ikäisen tarttuu näköjään nuorempaankin.

Vähän liiankin ”perusarkinen” päivä. Tänään ei ole juurikaan ilonkiljahduksia kuultu, ei omasta eikä muiden suusta. Väsyttää ihan pirusti. Joku sanoi töissä, että tulisipa jo kesä ja kärpäset. Sitä minäkin odotan. Vaikka en paahtavasta auringosta pidäkään, valoisuus on heittämällä kivempi kuin tämä mörön perseessä kituuttaminen. Alkaa puuduttamaan jatkuva pimeys ja kylmyys.

Mieliala tänään: Vaisu, hivenen ahdistuksen sävyttämä, ailahtelevainen, ”ihan jees”, ”seiskamiikka”. Tällaisina mitäänsanomattomina päivinä on silkka mahdottomuus vastata kysymykseen: ”Mistä olet tänään kiitollinen?”. Fak juu. Jatkamme taisteluja huomenna.

Tuijotan ruutua kymmenen minuuttia. Apina pääni sisällä hakkaa symbaalia. Välillä mietin, miksi teen tällaisia kummallisia haasteita? Onko muka pakko kirjoittaa joka päivä? Aina ei jaksaisi tehdä ”tuottavaa” päivittäin. Toisaalta, sitä me ihmiset teemme. Muutamme happea hiilidioksidiksi. Siispä, kysymyksen esittäminen on samankaltainen kuin: Onko muka pakko elää joka päivä? Absurdi kysymys. Ei tietenkään ole pakko, mutta kannattaa.

After Life on kohta katsottu. Hieno sarja. Itkettää ja naurattaa vuoron perään. Pakottaa myös miettimään tämän kaiken merkitystä. Jostain syystä myös kirjavalinnaksi päätyi viimeksi samaa aihepiiriä läheltä lippaava Tänään olen elossa – Kuolevan miehen päiväkirja. Nämä ovat tärkeää kulutustavaraa, koska ne muistuttavat siitä, että meillä on vain tämä yksi elämä. Asioiden merkityksellisyyttä itselleen on tärkeä pysähtyä säännöllisesti pohtimaan, ettei vain kulkisi laput silmillä suorinta tietä hautaan. Sepä vasta tragikoomista olisikin.

On hyvä keskittyä päivittäin hetkeen. Sitä tämä päiväkirjan nakuttelu minulle on. Pysähtymistä. Välillä on hyvä tuijottaa ruutua, ajattelematta yhtään mitään. Ihminen ei väsyttyään jaksa mitään ihmeellistä, mutta kyllä se ajatus sieltä sitten aina lopulta tulee esiin…

Laitan jalkaa toisen eteen. Lunta on satanut koko lauantain. Juostessa lunta ei sada ja rantaraitti on aurattu. Yllättävän tyyntä, eikä juuri nyt lumen haituvaakaan ilmassa. Erinomainen lenkkisää. Yht’äkkiä maa katoaa jalkojen alta ja lennän kumoon. Tunnen kipua polvessani, mutta nousen ylös ja jatkan matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lumen alta paljastuu jäätä, jota en ole huomannut askeltaessani.

Kotona totean, että ulkoisia jälkiä ei ole, eikä polveen enää hirveästi satukaan. Ei siinä kuinkaan käynytkään, onneksi.

Olen elvyttänyt jälleen kodin inventaarioprojektiani. Huomaan, että Tweekiä en voi täyttää millään ”Inventaario”-päätehtävällä, koska koen sen liian isoksi möhkäleeksi ja ahdistun, kun en saa sitä koskaan suoritettua säädyllisessä ajassa. Tästä syystä olen lykännyt koko asiaa myöhemmäksi niin, että tekeminen on kuivunut kokoon.

Isompi projektityökalu tällaiselle projektille on ylimitoitettua. On haastava kombo saada tehtävästä palastellun, mutta helpon lähteä toteuttamaan. Kodin kaikkien tavaroiden läpikäyminen on jättimäinen möhkäle, joka tuntuu mahdottomalta saada valmiiksi. Kaikenlainen edistyminen motivoi jatkamaan. Jos edistymistä ei näe, homma tuntuu ylitsepääsemättömältä ja jää tekemättä.

Raha-asioissa edistymisen näyttää YNAB, tavoissa Habitify, työprojekteissa Timing, Clockify, WakaTime ja GitHub (muun muassa), mutta ”möhkälemäisiin” kotiprojekteihin ei toistaiseksi ole löytynyt vielä kunnollista tapaa seurata etenemistä. Keksin tähän kuitenkin eilen illalla ratkaisun: Edistymispalkit. Perkasin saman tien parikymmentä Androidin appia läpi haulla ”task list with progress bars” ja törmäsin toinen toistaan ylimitoitettuihin verkkopalveluihin. Sitten vastaan osui mainio Progress of Project. Sovelluksessa on puhtaasti tehtävät, alatehtävät ja edistymispalkit. Sovellus laskee prosentit ja piirtää visuaalisesti palkkia päätehtävästä ja kaikista sen alatehtävistä.

Nyt tiedän missä mennään ja on huomattavasti helpompaa nähdä edistymisensä. Aion tänäänkin lisätä muutaman tavaran inventaarioon. Paljon on jo tullut heitettyä turhaa roinaa roskiin tai annettua pois. Tervetuloa, minimalistisempi elämä.

Valtteri-myrskyä ei vielä näy Jyväskylässä. Lumen tulolle ei kuitenkaan loppua näy.

Loppupäivän epistola: Kirjan lukemista, inventaariota, Overwatchia, ruoanlaittoa. Ei mitään ihmeellistä. Tämä viikonloppu on tuntunut erittäin toimivalta. Oikein mukava fiilis juuri nyt.