Lokikirja

Herään. Kerrankin unisyklin mukaan toimiva herätyskello toimii.

Otin eilen unen seurantaa varten käytöön kaapista puhelimeksi vanhemman, takalasiltaan hieman risaisen OnePlussan, jonka sonar toimii paremmin kuin uuden OnePlus 8T:n. Olen yrittänyt selvittää sitä miksi uusi puhelin nauhoittaa puolet yöstä nollaa, mutta tuloksetta. Edellinen Nord-malli toimii mainiosti.

Olen käyttänyt samaa unisovellusta 10 vuotta, vaikkakin aikaisemmin ultraäänellä toimivaa ominaisuutta ei ollut saatavilla. Sen tultua käyttöön pari vuotta sitten, en ihan heti halunnut käyttää älykästä herätystoimintoa, joten en huomannut puhelinmallien ongelmia.

Unen nauhoituslaitteella ei ole väliä, koska tiedot synccaavat pilveen (Google Fit) ja sitä kautta muihinkin appeihin (Health Mate, Fitbit), joten näen tiedot pääpuhelimessani, vaikka yöpöydälläni makaa nukkumisen ajan aivan eri laite.

En tarvitse Ouraa tai muuta erillistä sormessa tai kädessä pidettävää aparaattia unen seurantaan. Fitbitiäni en ole koskaan osannut pitää öisin, se painaa ja häiritsee nukkumista. Sitä paitsi jostain kumman syystä missään laitteessa, älysormuksessa tai unimatossa ei ole sitä tärkeintä, eli älykästä herätystoimintoa. Mitä tekee seuraamallaan datalla, jos sitä ei hyödynnä mitenkään?

Tänälauantaina nousen skarppina pystyyn puoli kahdeksalta. Aamurutiinit lähtevät käyntiin puoliautomaattisesti: Sängystä ylös, ei torkutusta, hampaiden harjaus, aamun punnitus, treenivaatteet päälle, vesilasi, vitamiinit, kalaöljy ja sinkki, 2-3 kilometrin lenkki, aamupala, aamukahvi.

Kahvi maistuu hyvältä. Artisan Cafén Kagumoini PB:tä mukissa.

Kahdelta Fonumiin. Heiltä jäi puhelimen takalasin oikealle puolelle parin millin rakonen viime asennuskerralla. Pääsenpähän taas lukemaan ja rauhoittumaan kahvikupillisen ääressä ilman elektronisia laitteita.

Tästä lauantaista tulee hyvä päivä.

Perjantai. Takki tyhjä. Tänään piti olla mukamas vähän rennompi työpäivä, mutta säädin silti palvelimia seitsemään asti. Minkäs sille voi, kun on niin mukavaa.

Viikonloppu alkaa. Lepoa.

Nyt syön sushia.

Jatketaan huomenna, kun on taas energiaa.

Kahdeskymmeneskahdes aamulenkki sujuu takkuisesti. Jalat ilmoittelevat ensimmäistä kertaa tänä vuonna, että olisikohan jo aika hiljentää. Jatkan silti juoksemista.

Lenkki, kotiin, suihkuun, kahvia, koneelle. Päivä tuntuu eilisen kaltaiselta. Kuin jostain tylsästä elokuvasta, joka toistaa itseään.

Jotenkin nyt ei mikään nappaa, eikä lähde. Ajatukset harhailevat. Joinakin päivinä tuntuu, että asiat etenevät joka rintamalla. Tänään ei tunnu siltä. Tänään ei tunnu miltään.

Huomenna maisemanvaihdos etätoimistolta viralliselle toimistolle. Ehkä perjantai tuo tähän laimeuteen muutosta.

Herään 7.30, eli tunnin liian myöhään normaalista. Klassinen, minä nukuin liian pitkään… Kasilta ulos, Lutakon kierto, suihkun kautta aamupalalle. Aamukahvi maistuu harvinaisen hyvältä. Fiilis on ollut aika tasapaksu tänään, mutta kai se on tämä vuodenaika. Kirjoja kuluu. Töissä on jonkinlainen ”tyyntä ennen myrskyä” -tyyppinen tilanne. Olen oikeastaan ihan iloinen siitä, että ei ole liikaa hommaa juuri tänään.

Iltapäiväpalavereja. Liiketoiminnan kehittämistä. Päässä heittää. Tunnen oloni vastuuntuntoiseksi aikuiseksi. Tunnen osaavani ja tietäväni jotain. Itsetuntoni alkaa olla ihan kelvollisessa pisteessä. Hyvä olla tässä lihapuvussa. Ehkä minusta on johonkin. Tämä porukka ainakin on lujaa tekoa. Tykkään tehdä töitä näiden ihmisten kanssa.

Tänään tuntuu, että en saa ajatusta tähän lokiin. Tämän päivän lokiteksti on täysin turha. En enää tähän illasta saa itsestäni ja ajatuksistani kunnon otetta. Huomenna paremmin.

Jotenkin henkisesti väsynyt olo. Siispä päätän kirjoitukseni tältä päivältä tähän. Huomenna uusiksi.

Mielialani ovat viime aikoina heitelleet. Erityisesti edeltävät kaksi viikkoa eivät ole olleet alakuloiset työkiireiden takia, vaan siksi, että nyt on tammikuu. Kaikki tammikuut vuodesta 2019 eteenpäin ovat olleet melankolisia. Tai oikeastaan moni muukin päivä kuukaudesta. Aina välillä ajatukset palaavat isävainaaseen ajankohdista riippumatta, jopa näin vuosia myöhemmin. Nyt kuitenkin havahduin, että tästähän osa surkeudestani johtuu. Alitajunta muistuttelee asioista.

Olen kirjoittanut pohdintoja kuolemasta vaikka kuinka monta kertaa, mutta silti se jaksaa aina vain ihmetyttää. Vaikka tiedän, että jokaisella meistä on kuolleisuus täydet 100%, ei sitä haluaisi ajatella. Ihmisen on helpompi elää siinä pumpulissa, että aikaa on vielä kosolti jäljellä. Ja se onkin oikeastaan ainoa tapa elää, koska muuten loppuu eläminen. Mitä järkeä tässä olisikaan, jos arvokkaan jäljellä olevan ajan käyttäisimme pelkkään märehtimiseen? On paljon tärkeämpää sivuuttaa tällaiset ja tehdä niitä itselleen kivoja ja nautinnollisia asioita.

Aina ei itselleen ja ahdistuksilleen mahda mitään, mutta toisinaan on edes yritettävä sanoa ajatuksilleen ”duly noted” ja jatkaa eteenpäin.